mieleen juolahtavia ajatuksia
17.10.2026 Eetu Ranta-aho
Hōryū-ji, shin-hanga
Kävimme perheen kanssa Hōryū-jissä Naran Ikarugassa. Kerta oli minulle ensimmäinen, ja odotukset korkealla. Hōryū-jissä on maailman vanhimmat puurakennukset, 600-luvun lopulta. Ainakin temppelikompleksin pagoda ja kondō (pääsali) ovat säilyneet tuhoutumattomina jo yli 1300 vuotta. Temppelialueella on ainutlaatuisen seesteinen tunnelma.
Hōryū-ji oli minulle tuttu myös shin-hangasta, 1900-luvun puupiirrossuuntauksesta. Hyvin tuottelias ja tunnettu shin-hanga taiteilija Kawase Hasui teki useita teoksia Hōryū-jistä, joista 法隆寺西里, (Horyū-ji nishisato) on oma suosikkini kyseisen taiteilijan töistä:
Teos ei kuvaa temppeliä suoraan, vaan tilaa sen reunamilla. Sen loppuiltapäivän valo ja vahvat varjot ovat kovasti mieleeni.
Yleensä kuitenkin pidän enemmän Ukiyo-estä, alkuperäisistä Edo-kauden puupiirroksista. Etenkin maisemia kuvaavissa shin-hangoissa on usein jotain postikorttimaista, etenkin juuri Hasui Kawasen tapauksessa: ne kuvaavat kohdettaan liiaan suoraan ja liian idealistisesti minun makuuni. Niissä usein vaikutetaan pyrittävän hyvin suoraviivaiseen ’kauniin / mieltä liikkutavan maiseman / kohtauksen’ toisintamiseen, mikä ei minun mielestäni ole usein kovin kiinnostavaa eikä sykähdyttävää.
Makuasioita ilman muuta. Mutta vertailun vuoksi, otetaan pari hyvin kuuluisaa lumikuvausta: 芝増上寺 (Zōjō-ji), luultavasti Kawasen tunnetuin työ, sekä 蒲原 夜之雪 (Kanbara yoru no yuki), Utagawa Hiroshigen tunnetuin lumimaisema, Tōkaidōn 53 aseman sarjasta. Vertailu ei ole millään muotoa objektiivisiin asioihin perustuva tai muutenkaan vettä pitävä: vain mielessä kelluvia ajatuksia.
Jälkimmäisen jäljennös on kotonanikin seinällä. Molemmissa kuvissa on hahmo tai hahmoja kulkemassa lumipyryssä, selät kyyristyneenä, olkinen sadehattu kasa (笠) suojaamassa. Kawasen työ kuvaa hahmoa lähempää, ja siinä on tarkkoja ja kiinnostavia yksityiskohtia, kuten oksan takaa pilkottava räystään kärki. Mutta siinä on minun makuuni jotain liian suoraviivaista: tuuli puhaltaa lunta oikealta vasemmalle, mikä näkyy niin tuiskuavan lumen muodostelmissa kuin männyn oksiin tarttuneen lumen sijoittumisessa tuulen puolelle. Se on snap-shot tuosta hetkestä. Hahmo on selvästi menossa jonnekin – tuulta vastaan ja pois raamista.
Hirsoshigen teoksessa on jotain ajattomampaa, miltei mystistä. Kirkuvan punainen kontrasti puuttuu. On vain harmaata ja valkoista – hahmojen vaatteita lukuunottamatta. Vaellus on vaivalloisempaa, ja myös kuvan epämääräisen perspektiivin vuoksi minulle syntyy vaikutelma hitaasta ajan kulumisesta. Hiroshigen hahmoilla kestää paljon kauemmin vaeltaa kuvan reunalle kuin Kawasen kuvassa.
Perspektiivi on muuten mielenkiintoinen ilmiö juuri Hiroshigen uraa ajatellen: hän oli kiinnostunut eurooppalaisen taiteen perspektiivin käytöstä, ja sovelsi sitä omissa töissään eri tavoin eri ikäkausinaan. Perspektiivin muutoksia ja hänen kokeilujaan voi seurata esim. juuri tässä Tōkaidō-sarjassa: siinä on hyvin erilaisia perspektiivi-hahmotuksia kuvasta riippuen.
No, en toki tuomitse kaikkea shin-hangaa. Kawase Hasuin teokset ovat ilman muuta tärkeitä. Ne eivät vaan kuulu omiin suosikkeihini (shin-hanga -taiteilijoista pidän Hashiguchista Goyōsta). Ukiyo-e taiteilijoista ikivihreiden Hiroshigen ja Hokusain – kutsuttakoon heitä ukiyo-en Mozartiksi ja Beethoveniksi – lisäksi oma lempparini on Sharaku. Ehkä näistä lisää joskus myöhemmin…
